Eikä millää pahalla, joo moikataan, ku tavataan.

Hellou...




Kyllä taas tuntuu, että nää päivät vaan on toinen toistaan pahempia. Tai en tiiä pahempia, mut tuntuu, että päivästä päivään ei vaan jaksais aina miettiä asioita joita pitäs sanoo, mut ei vaan koskaan saa sanottua...


Ehkä parempikin toisaalta, että ei saa sanottua yhtään mitään ainakaan ääneen. Pakkautuuhan ne ajatukset kyllä niin, mutta parempi kuitenkin näin...


Jos mä joskus tästä vielä kuntoudun niin, että mun ei tarvii hakee TAAS apua, mä lupaan, että mä puhun kaikille niille, joille mun ois pitäny puhua!! Mut sitä päivää me tuskin tullaan näkemään, että sinänsä aika turha lupaus.. :D


Tuntuu taas, ettei jaksa aamulla nousta vaikka kuinka menis aikasiin nukkumaan... Pitäs varmaa olla nukkumatta yks yö, ni jos sitte helpottas, sais unirytmit kohalleen.. varsinkin sitten kun työtkin alkas ens viikolla... voihan kakka sanon minä...


No joka tapauksessa, kiva jos joku viittii lukee, mutta ainaki tiiän sen, että mun elämä on perseestä ja mä tiiän, että mä en jaksa vaikka mä väkisin yritänkin...


viimestään ens viikolla loputkin ihmiset jotka on ollu mun ympärillä, unohtuu ja unohtaa mut... 


ei mulla muuta.

Jossain korkealla leijuin, uskoin siihen, mä etten koskaan enää joutuis viereltäsi lähtemään.

Voi elämä..

kyllä kait tää homma levii käsiin.... TAAS.... 

Päivästä päivään vaan miettii, että miks mä en anna ittelleni lupaa näyttää miltä musta tuntuu, ja hakee apua... Mut silti vaan joka päivä tuun siihen tulokseen , että ei vielä, ei nyt.. kyllä mä kestän...

Kyllä kait mä kestänkin helkkarin pitkään, mut sit ku se vika tikki tulee, (joka on kyllä tullu jo) ni pää leviää totaallisesti. Ehkä ekan kerran painostamana, ja opettamana jotenki vielä vaan kituuttaa... 

Mä en ymmärrä sitä että neki ihmiset jotka oli mulle läheisiä, on hylänny mut nyt ihan kokonaan, Ei mulla oo ketään sellasta joka oikeesti musta välittäs.. on mulla pari kaveria joo, jotka sit hylkää ku oikeesti tarviisin jonkun siihen, ees olemaan, vaikka ei haluis kuunnellakkaan, tai kuuntelemaan. Miten vaan... Siedän kaikilta kaiken, koen että oon omat haukkuni ansainnu ja kuuntelen ne aina korvat luimussa. En ees yritä enää puolustaa itteeni, vaikka asia josta mua syytetään on aivan täyttä paskaa. Mä vaan oon, kuuntelen ja annan olla...

Ei tää voi enää jatkua näin...

Ja niin yksinäinen jotta, ja se on aivan totta, Hän yksinänsä eli ja piikein piikitteli ja piikkikuoren alla sitten itkeskeli...

Kylläpä on taas fiilis, että pää leviää... 

Päivät vaan menee, toinen toisensa jälkeen, ja tuntuu ettei elämä mee oikein mihinkään suuntaan... Tai meneehän se.. Päivä kerrallaan... Kun vaan jaksais aina sen paskan mitä niskaan kaadetaan.

Okei, mulla on uus kämppä jo ja muutto eessä...

Ja se toinen asia, josta ei kovin moni tiiä sujuu ihan omalla painollaan... Lääkäreitä ootellessa...

Mutta joo....

en osaa sanoo enää muuta. Oon nii loppu...

En mitään, en ketään..... Enemmän kuin sua...

Ehkä asiat sittenkin järjestyy... toivotaan että ne menee nyt eteenpäin omalla painollaan ja joskus vielä tekin näätte, miten ihminen on oikeesti onnellinen.... <3

Hold Me Tight Before I Die

http://www.youtube.com/watch?v=G7V6HmgXV20&feature=related

Päiviä kun mietin onko missään mitään järkeä. Miks ei voi vaan antaa periks ja mennä niinku ite haluaa, eikä tanssia jonkun toisen pillin mukaan... Ja joskus luovuttaa, eikä vaan väkisin jaksaa kuunnella päivästä toiseen toisten vittuilua, haukkumista ja halveksuntaa..


Mä vaan tahon, että sä oot onnellinen, se riittäs mulle. Ja toivon, että sä ymmärtäisit mitä kaikkee sä voisit saada, jos vähän ees antaisit periks...

Miksi tarjoat kaunista, hienoa rakastajaa? Kun hänkin vielä lähtee pois ja sitten mä itken, kaipaan

Elämä vie, elämä tuo, ensin kädestä syö, sit sielusta juo.


Voi elämä, että siitä on kauan ku oon viimeks kirjottanu.. mutta mulla on syyni, joista osan aion nyt kertoo tässä.


Ensinnäkin, mä olin mielenterveys osastolla masennuksen takia kuukauden. Ensin siilinjärvellä ja sitte loppuajan Kuopiossa, enkä oikein tiiä pitäskö mun olla siellä vieläkin.. Mutta kyllä se autto. Ihan hirveesti. En tiiä miten oikein kertoo tästä. Oon kyllä sanonu avoimesti jos joku on kysyny, että missä oon ollu, mut en oikein osaa kertoo, jos ei kukaan kysy mitään. Mut mielelläni siitä puhun, ja kerron. :) 
Toisiin siellä oleviin ihmisiin tutustuu jotenkin paljon helpommin, kuin muihin. Jotenkin se, että ne ihmiset on samassa tilanteessa kun ite auttaa jotenkin sisäistämään sen, ettei niitä haittaa se millanen toinen on, vaan ne ymmärtää jos ei aina jaksa tai pysty kaikkeen. Vaikka nykypäivänä masennus on tosi yleinen sairaus, ei siitä puhuta tarpeeks, eikä ne jotka masentuu, tajua hakee yleensä apua ajoissa. Eivätkä edes uskalla... Mäkin odotin liian kauan.. Mutta tässä onneks vielä ollaan... :) Ja oon helvetin kiitollinen niille kaikille, jotka on mua tukenu ja auttanu jaksamaan ja käyny kattomas osastolla... ei se oo sellanen paikka kun kaikki kuvittelee, vaikka siellä lukittujen ovien takana eletäänkin.
Toisesta asiasta en kerro vielä. Kuulette senkin kyllä vielä.. :D


Mut toistaseks, on taas menny paremmin ja jaksaa taas. :) kyllä asiat aina jotenkin järjestyy, tavalla tai toisella. :)

Nää kuvat taitaa olla vielä niiltä ajoilta kun en ollu menny osastolle, mutta siltä ajalta ku oon siellä ollu, ei oo juuri kuvia, niin en voi niitä laittaa... mut nyt pois tulon jälkeen toki on.. niitä lisää tässä joskus :)


Nyt tupakalle.. toivottavasti joku vielä jaksaa lukee..

cause you changed the way you kiss me

Jälleen suloinen sabotage
mä putosin sun ansaas
mä tiesin että enkelit
on kieroja kuin rinkelit
kun pilvellesi pyrähdin

oon ystävä mustelmien
tarpeeksi niistä saa mä en
siks vaik sun kanssa leikkimään
ei jäisi hai tai härkäkään
täs oon taas ilman kypärää




Eihän tässä taas. Koulua ja shillain...


Elämä on perseestä, mutta eiköhän kaikki jo tienny sen jo... :D


ja kohta nuolen haavoja 
syviä ja suolaisia
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävää

on mua viety huoneisiin
ja murtauduttu mun tunteisiin
nähdäkseen siel ei mitään oo
vaik käyttäis kirkkainta valoo
siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Kait sitä kaikkeen vaan tottuu ja turtuu. Ja vaikka kuinka tuntus pahalle ni ei sitä vaan enää näytä. Ei ehkä osaa, toisaalta ei ehkä tahdo.


Onhan täs nyt paljo hyvääki, kirjotukset meni läpite (tosin just ja just, mutta silti) lukioo ois enää tää vuos, ja sillee, mut entäs sit? välivuos? vai kenties johonki opiskelee? Joutuuko sitä sit oikeesti lähtee helsinkii..? Kaikki jää tänne....ja Vesannolle. Tuntuu nytkin, että oon kotona liian vähän, mut entäs sit ku ei oikeesti jaksa istua viittä tuntia junas eka kuopioon ja siitä sit viel vesannolle....


mä tarvitsen mun haavoja
syviä ja suolaisia
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävää
joka ei jätä milloinkaan
nöyränä vartoo vuoroaan
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävää

030182-xxxx hoen mun nimeä
mykkiin puhelinvastaajiin
et saisin sut viel kerran kii
muuttaisit mut taas eläväks
kuulevaks sekä näkeväks
030182-sabotage hoen sun vastaajaas

mä tarvitsen mun haavoja
syviä ja suolaisia
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävää
joka ei jätä milloinkaan
nöyränä vartoo vuoroaan
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävää




Kaikkeen tottuu.. Kait..


Joskus...


Ehkä...


Meni polttarit tappeluksi, ja mä tappelun hävisin.
Tulin kunnolla potkituksi taakse nakkikioskin.
Nyt kumpikin silmä mustana on ja murtunut nenä tunnoton.
Pusikosta tilannetta tarkkailen.
Krapulassa ja häveten.

Hääkellot soi juhlakansaa kutsuen.
Hääkellot soivat, mutta puuttuu sulhanen.
Morsian huntu hulmuten, kyynel poskellaan, odottaa kirkon portailla turhaan rakkaintaan.
Hääkellot soivat, mutta puuttuu sulhanen.

Heti aamulla kankkuseen kunnon huikan mä tempaisin.
Tiedän kunnolla mokanneeni, niin on sattunut ennenkin.
Mutta tästä en koskaan selvitä voi, häämarssi ja urut meille soi.
Onneton on surullinen morsian, jota vieläkin rakastan.

Elämä on...