Eikä millää pahalla, joo moikataan, ku tavataan.

Hellou...




Kyllä taas tuntuu, että nää päivät vaan on toinen toistaan pahempia. Tai en tiiä pahempia, mut tuntuu, että päivästä päivään ei vaan jaksais aina miettiä asioita joita pitäs sanoo, mut ei vaan koskaan saa sanottua...


Ehkä parempikin toisaalta, että ei saa sanottua yhtään mitään ainakaan ääneen. Pakkautuuhan ne ajatukset kyllä niin, mutta parempi kuitenkin näin...


Jos mä joskus tästä vielä kuntoudun niin, että mun ei tarvii hakee TAAS apua, mä lupaan, että mä puhun kaikille niille, joille mun ois pitäny puhua!! Mut sitä päivää me tuskin tullaan näkemään, että sinänsä aika turha lupaus.. :D


Tuntuu taas, ettei jaksa aamulla nousta vaikka kuinka menis aikasiin nukkumaan... Pitäs varmaa olla nukkumatta yks yö, ni jos sitte helpottas, sais unirytmit kohalleen.. varsinkin sitten kun työtkin alkas ens viikolla... voihan kakka sanon minä...


No joka tapauksessa, kiva jos joku viittii lukee, mutta ainaki tiiän sen, että mun elämä on perseestä ja mä tiiän, että mä en jaksa vaikka mä väkisin yritänkin...


viimestään ens viikolla loputkin ihmiset jotka on ollu mun ympärillä, unohtuu ja unohtaa mut... 


ei mulla muuta.

Jossain korkealla leijuin, uskoin siihen, mä etten koskaan enää joutuis viereltäsi lähtemään.

Voi elämä..

kyllä kait tää homma levii käsiin.... TAAS.... 

Päivästä päivään vaan miettii, että miks mä en anna ittelleni lupaa näyttää miltä musta tuntuu, ja hakee apua... Mut silti vaan joka päivä tuun siihen tulokseen , että ei vielä, ei nyt.. kyllä mä kestän...

Kyllä kait mä kestänkin helkkarin pitkään, mut sit ku se vika tikki tulee, (joka on kyllä tullu jo) ni pää leviää totaallisesti. Ehkä ekan kerran painostamana, ja opettamana jotenki vielä vaan kituuttaa... 

Mä en ymmärrä sitä että neki ihmiset jotka oli mulle läheisiä, on hylänny mut nyt ihan kokonaan, Ei mulla oo ketään sellasta joka oikeesti musta välittäs.. on mulla pari kaveria joo, jotka sit hylkää ku oikeesti tarviisin jonkun siihen, ees olemaan, vaikka ei haluis kuunnellakkaan, tai kuuntelemaan. Miten vaan... Siedän kaikilta kaiken, koen että oon omat haukkuni ansainnu ja kuuntelen ne aina korvat luimussa. En ees yritä enää puolustaa itteeni, vaikka asia josta mua syytetään on aivan täyttä paskaa. Mä vaan oon, kuuntelen ja annan olla...

Ei tää voi enää jatkua näin...